On tärkeää kasvattaa lapsista vastuullisia, myötätuntoisia ja valveutuneita yksilöitä. Mutta missä kulkee raja tiedon ja propagandan välillä? Viime vuosina on Suomessakin valitettavaa kyllä, yleistynyt ilmiö, jossa alakouluikäisille – esimerkiksi Kouvolassakin jo 9-vuotiaille – aletaan opettaa raskaita teemoja kuten ilmastonmuutosta, sukupuolivähemmistöjä ja syrjintää tavalla, joka ei mielestäni ainoastaan ole heidän kehitystasolleen sopimaton, vaan suorastaan ahdistava.
Inspiraation tämän kertaiseen postaukseen sain eilisestä havainnostani oman lapsen koulunkäyntiini liittyen. Häneltä (kolmasluokkalainen) oli kysytty elämänkatsomustiedon kokeessa, mitkä asiat ovat viime vuosina rikastuttaneet suomalaista kulttuuria. Oikeat vastaukset olisivat olleet opettajan ja oppikirjan mukaan maahanmuutto, globalisaatio, teknologia ja sosiaalinen media.
Aloin tämän varsin erikoisen, suorastaan ladatun kysymyksenasettelun ja sitäkin erikoisempien hyväksyttyjen vastausten ihmettelyn jälkeen tutustua opetuksessa käytettävään kirjaan Hyvän elämän peili (Lauri Calonius, Emilia Lehtinen, Jaakko Lindfors, Ritva Tuominen, Opetushallitus) ja minulle alkoi valjeta, missä tilassa suomalainenkin opetus on tällä hetkellä
Lapsiamme indoktrinoidaan.
Ahdistuksen siemenet kylvetään jo alakoulussa – karmeaa!
Alla kuva oppikirjasta:
Ilmastonmuutos on todellinen ilmiö, mutta sen ympärillä käytävä keskustelu on muuttunut yhä enemmän kultin kaltaiseksi liikkeeksi, jossa kyseenalaistaminen tai niinkin yksinkertainen asia kuin mittasuhteiden hahmottaminen leimataan nopeasti denialismiksi. Tieteen nimissä tehdään poliittisia valintoja. Kaikki tieteelliset näkemykset eivät kuitenkaan saa tilaa – etenkään jos ne eivät sovi vallitsevaan narratiiviin.
Euroopassa ja erityisesti meillä Pohjoismaissa ihmiset painostetaan luopumaan autoista, muuttamaan ruokavaliota, maksamaan yhä kovempia veroja ilmaston pelastamisen nimissä ja kokemaan syyllisyyttä arkipäivän kulutuksesta.
Samaan aikaan suurimmat saastuttajat – Kiina, Intia ja monet Kaakkois-Aasian maat – jatkavat kivihiilivoimaloiden rakentamista ja kasvattavat päästöjä vuosittain ilman vastaavaa moraalista itsearviointia tai edes sen kummempia mainintoja ilmastoaktivisteilta.
Silti kouluissa, mediassa ja virallisissa kampanjoissa korostetaan jatkuvasti yksilön vastuuta, ruokavalintoja (lihankulutus hyi) jne. On mielestäni täysin kohtuutonta sysätä ilmaston pelastamisen moraalinen taakka 9-vuotiaiden harteille, kun samanaikaisesti globaalilla tasolla isot pelaajat jatkavat peliään täysin eri säännöillä.
Jos lapselle toistetaan jatkuvasti viestiä siitä, kuinka maailma on tuhoutumassa ja aikuiset eivät tee tarpeeksi, istutetaan pelon ja voimattomuuden siemeniä. 9-vuotiaalla ei ole vielä keinoja käsitellä tällaisia uhkakuvia kriittisesti. Sen sijaan lapsi saattaa kokea syyllisyyttä ja turvattomuutta, joita ei pysty purkamaan.
Jean Piagetin kognitiivisen kehityksen teorian mukaan 9-vuotiaat ovat yleensä konkreettisten operaatioiden vaiheessa. Piagetin mukaan he osaavat ajatella loogisesti konkreettisista asioista, mutta eivät vielä hahmota abstrakteja, kompleksisia ilmiöitä, joita esimerkiksi ilmastonmuutoksen yhteiskunnalliset ja globaalit rakenteet ovat.
Tällainen kouluissamme nyt nähtävä opetus ei valmista lasta vastuuseen, vaan lamaannuttaa. On eri asia opettaa luonnon kunnioittamista kuin maalata kuvaa planeetasta, jonka kohtalo on lapsen harteilla. Miksi koulut ohjaavat lapsia ilmastoahdistukseen kirjan esimerkin kaltaisilla tavoilla?
Identiteettien sekamelska
Sukupuolivähemmistöjen näkyvyyden lisääminen ei ole tärkeää, koska sukupuolivähemmistöjä ei todellisuudessa ole olemassa. On vain mies ja nainen.
Jaoin eilen tästä samasta aiheesta myös Instagramissa, koska minulla on paljon kavereita joilla on suht samanikäisiä lapsia ja haluan tuoda esille, millaista opetusta kouluissamme nykyään on.
Minulta kysyttiin sitten yksityisviestillä, että “eikö sun mielestä transsukupuolisia ole?”. Vastasin Instagramissa ja vastaan tässä: trans ei ole sukupuoli. Kehodysforiasta kärsiviä naisia ja miehiä on olemassa, ja he ratkaisevat itse, miten ilmentävät itseään, mutta transsukupuoli ei joka tapauksessa ole sukupuoli. Kehodysforiasta kärsiviä tulee myös kohdella kunnioittavasti aivan kuten kaikkia muitakin, todellisuuden vastaisia valheita (kuten väärään kehoon syntyminen tai se että mies voi synnyttää jne) ei kuitenkaan kenenkään tarvitse uskoa tai toistaa.
Kun 9-vuotiaalle tuodaan esiin monimutkaisia identiteettikysymyksiä ilman ikätasoista käsittelyä, mennään helposti metsään. Kun lapselle kerrotaan, että hänen täytyy ”valita” oma sukupuolensa tai ”olla varma” siitä, kuka hän on, ollaan alueella, joka voi aiheuttaa hämmennystä, painetta ja jopa itsetunto-ongelmia. Kirjassahan tuohon ei vielä menty, mutta koko sukupuolivähemmistö-sanan mainitseminen avaa jo keskustelun ja pohjustaa aihetta.
On mielestäni tärkeämpää opettaa empatiaa ja hyväksyntää kuin tarjota läjää erilaisia identiteettejä, sillä ei lapsi näitä vielä ymmärrä tai pysty hahmottamaan omalta kohdaltaan.
Syrjintä ei katoa syyllistämällä
Syrjinnän vastustaminen on itsestäänselvä arvo, jota on syytä tietenkin meidän kaikkien tukea. Mutta jos opetuksessa käytetään pelkoa, syyllistämistä tai mustavalkoisia asetelmia kuten pahimmillaan ”valkoiset sortavat”, ”toiset ovat uhreja”, opetetaan samalla vääristynyttä kuvaa maailmasta. Lapsille tulisi opettaa oikeudenmukaisuutta, ei kollektiivista häpeää.
Jos opetuksessa korostetaan uhrinarratiivia, kuten nykyisin tehdään, ja miten alla olevassa kuvassakin mielestäni jo asiaa pohjustetaan tulevaa varten, kasvatetaan helposti sukupolvea, joka näkee itsensä joko sortajana tai uhrina – ei toimijana tai ystävänä.
Lapsuus on suojeltava vaihe
Lapsuus on aikaa, jolloin maailma on vielä avoin ja mahdollisuuksia täynnä. Sen ei tulisi olla tila, jossa aikuisten pelot ja ideologiset taistelut projisoidaan lapsen kehittyvään mieleen ja tuo Hyvän elämän peili-kirjassa nähty tyyli on juurikin sellaista toimintaa.
Tuomitsen täysin ja yksiselitteisesti.
Tunteiden käsittely, empatia ja oikeudenmukaisuus voidaan opettaa ilman pelottelua tai ideologista propagandaa. Lapset eivät tarvitse jatkuvia muistutuksia maailman pahuudesta, vaan toivoa, uteliaisuutta ja turvallisuudentunnetta.
Lopuksi
Jos haluamme kasvattaa vahvoja ja terveitä yksilöitä, meidän on pidettävä huolta siitä, ettei lapsuuden rauhaa rikota liialla vakavuudella ja väärin ajoitetuilla keskusteluilla. Kysytään ensin: opetammeko lasta vai pelottelemmeko häntä?
Ja kyllä, kyseenalaistan jokaisen tällä tyylillä lapsiamme opettavan opettajan ammattitaidon ja moraalin nyt ja jatkossa ja teen kaikkeni, että tällaiset aikuiset eivät ole lapseni lähellä.
